Suuri osa Suomen syrjäisistä kolkista oli ilman postilinjaa vielä 1880-luvun lopulla. Jonkin verran syrjäseudun asukkaiden lähettämiä kirjeitä kulki postinkantajien vilkkaammilla postireiteillä "irtolaukuissa" postitalolta toiselle, ja irtolaukussa kulkeneet kirjeet piti noutaa esimerkiksi lähimmästä pappilasta.

Maaseudullakin kuitenkin alkoi olla ilmassa säännöllisen postinkuljetuksen tarve. Senaatti antoikin Postihallituksen esityksen johdosta luvan 17.4.1890 ns. maalaiskirjeenkantajien käyttöön, ja maalaiskirjeenkanto alkoi 1.7.1890. Tällöin avattiin kaikkiaan 26 reittiä. Reittien määrä vähitellen runsastui, ja vuonna 1915 reittejä oli jo 1852. Useimmilla reiteillä kannettiin postia 1 - 3 kertaa viikossa, ja reitit olivat pääosin "rengasreittejä": maalaiskirjeenkantaja palasi eri tietä lähtöpaikkaansa. Maalaiskirjeenkantajien avulla taattiin postinkulku vähän syrjemmällekin.

Maalaiskirjeenkantajien myötä syntyi myös tarve yksinkertaisemman postitoimipaikkajärjestelmän käyttöönottoon. Linjojen varsille perustettiin postipysäkkejä. Postipysäkkejä hoitivat usein esimerkiksi kylän keskeisellä paikalla sijaitsevat kauppiaat, ja heidän tehtäviinsä kuului kirjeiden vastaanotto, kirjeiden ja sanomalehtien jakaminen ja postimerkkien myynti.

Aiheesta voit lukea seikkaperäisemmin Jukka-Pekka Pietiäisen kirjasta Suomen postin historia, 1988 (osa 1). Maalaiskirjeenkantajista löytyy myös runsaasti kuvia Finna.fi-palvelusta: https://finna.fi/Search/Results?lookfor=maalaiskirjeenkantaja&type=AllFields