Elonkorjuun juhlien kohdalla voidaan puhua ikiaikaisesta perinteestä eli niin vanhasta tavasta, ettei sen synnystä ole säilynyt tietoa. 

Kansanomaiselle maataloustyön tekemiselle on ollut tyypillistä sen talkoomainen luonne sekä työurakan valmiiksi saamista seuranneet työjuhlat. Työtä seuranneet juhlat tai pienemmät juhlalliset menot ovat olleet tyypillisiä kaikkialla Suomen alueella. Työjuhlia on liittynyt monenmoisiin maatalouden töihin. On juhlittu muun muassa tunkionloppiaisia, suoritettu touonjuonti, kestitty paimenia ja pidetty pellavan nyppäjäisiä.

Elonleikkuun lopettamiseen on liittynyt monivivahteinen juhla, jota on eri puolilla maata kutsuttu eri nimillä: kamppiaiset, kampinheittäjäiset, luojaiset, eloruntut, loppiaiset, tsirpikkäät... Rakkaalla lapsella on siis tässäkin tapauksessa monta nimeä. Juhlatavat ovat vaihdelleet paikkakunnittain, mutta yhteistä on se, että raskaan elonkorjuun tultua päätökseen on juhlinta ollut leikkisää. Juhlinnassa saatettiin huomioida viimeiset korret katkaissut leikkaaja tai viimeinen pystytetty kuhilas. Päivän päätteeksi nautittiin tietenkin hyvästä ruuasta ja juomasta. Myös sauna ja tanssi ovat monin paikoin kuuluneet elonkorjuun juhlaan. 

Suurin juhlista oli sadonkorjuujuhla kekri eli köyri, jota juhlittiin, kun talon kaikki työt olivat syksyllä joutuneet. Kekrinä juhlittiin paitsi sadonkorjuuta myös vuoden vaihtumista ja myöhemmin siihen liittyi pyhäinpäivän juhlintaa. Kerkistä voit lukea enemmän esimerkiksi täältä.

Kansanomaisista työjuhlista on kirjoittanut Kustaa Vilkuna teoksessaan Työ ja ilonpito. Vaikka Vilkunan kerronta on paikoin hieman romantisoivaa, kuvailee hän monipuolisesti erilaisia työrupeamia seuranneita (tai edeltäviä) juhlia ja juhlavia tapoja sekä itse työn aikana harrastettuja kisailuja.