24.2.2012

Kuinka monia kappaleita tunnetuista valokuvista onkaan?

Tukholman Moderna Museetissa oli esillä todella hienoja valokuvia, valokuvauksen historian kulmakiviä. Jokaisen kuvan yhteydessä oli sanottu, miten ja milloin kuva on hankittu museon kokoelmiin. Kuvia katsoessa heräsi kysymys, kuinka monta kappaletta jotakin valokuvataiteellisesti tunnettua valokuvaa onkaan liikkeellä. Ovatko kuuluisat kuvat koskaan ainutkertaisia vedoksia, vai myykö kuvan oikeuksien omistaja uuden vedoksen aina listahintaan, kun joku haluaa ostaa? Vai onko käytäntö se, että kuvia tehdään vain tietty määrä, eikä sitten enää enempää myöhemmin?

Amanuenssi Maria Faarinen vastaa:

Näin itsekin tuon Moderna Museetin näyttelyn En annan historia, ja täytyy sanoa, että heillä on hallussaan kyllä todella vaikuttava valokuvakokoelma. Sääli että teokset ovat harvoin nähtävillä.

(Niille, jotka eivät tuota näyttelyä päässeet näkemään kerrottakoon, että esillä oli valokuvia ihan 1800-luvun varhaisvaiheista nykytaiteen teoksiin saakka.)

Esillä oli 1000 valokuvaa, joista osa ainutkertaisia uniikkikappaleita, osa vedoksia, joista on olemassa liuta kopioita. Joidenkin valokuvien osalta kopioiden määrä tiedetään, toisten osalta lukumäärästä on mahdotonta esittää edes arvailuja. Varhaisimmat valokuvat kuten dagerrotyypit ja ferrotyypit ovat uniikkeja: kuva muodostuu sille samaiselle levylle, jolle se valotettiin. Kuvaa ei voi kopioida. Mutta siitä pitäen, kun kopioitava negatiivi keksittiin, on monistettavuus ollut yksi valokuvan määrittävimpiä ominaisuuksia. Usein juuri kaikkein tunnetuimmat ja ikonisimmat kuvat ovat niitä, jotka ovat levinneet maailmalle lukuisina kopioina. (Tosin unikkejakin kuvia on valmistettu kaiken aikaa ja valmistetaan edelleen. Esimerkiksi fotogrammit ovat uniikkeja. Toisaalta voidaan myös perustellusti esittää, että käsityönä vedostetut valokuvat ovat aina yksilöllisiä - kuin lumihiutaleet. Kahta täysin identtistä vedosta ei ole.)

Joistain kuvista on valmistettu monia kappaleita jo aikalaisten toimesta ja joistakin on tehty uusia kopioita vielä vuosikymmeniä kuvan ottamisen jälkeen. Valokuvan arvostus taidemuotona alkoi kasvaa vahvasti 1970-luvulla ja monet menneiden vuosikymmenien mestarit nostettiin tuolloin klassikkojen asemaan. Syntyi uudenlaista kiinnostusta esimerkiksi 1940–1950 -lukujen kuvajournalistien työtä kohtaan. Valokuvia, joiden tarkoitus oli aikoinaan ollut dokumentoida ja välittää tietoa, alettiin arvostaa uudella tavalla taideteoksina yli perinteisten genrerajojen. Monet kuvaajat, tunnetuimpina esimerkiksi Henri Cartier-Bresson ja Ansel Adams, vastasivat kasvavien valokuvataiteen markkinoiden kysyntään vedostamalla uusia kopioita vanhoista kuvistaan.

Siinä, että valokuvaaja palaa vedostamaan vanhoja negatiivejaan, ei ole sinänsä mitään väärää. On kuitenkin syytä muistaa, että vuosikymmeniä myöhemmin vedostettu valokuva ei vastaa alkuperäistä. Kuvaajan näkemys on voinut muuttua. Hän ehkä valitsee toisenlaisen sävyalan tai muuttaa rajausta. Ajan vallitsevat vedostustrendit vaikuttavat usein kuvaajaan, ja käytössä olevat materiaalit ja tekniikkakin ovat voineet muuttua. Myöhemmin tehty vedos on aina uusi tulkinta aiheesta.

Valokuvauksen historian ja tutkimuksen kannalta on tärkeää, että eri aikoina eri tarkoituksiin tuotetut vedokset pystytään tunnistamaan ja erottamaan toisistaan. Valokuvavedos kertoo aikansa arvostuksista ja käytännöistä. Se vastaa näkemystä, joka kuvaajalla oli valokuvan alkuperäisessä vedostus- ja julkaisuyhteydessä, ja viestiä, jonka hän silloin pyrki välittämään. Myös valokuvataiteen markkinoilla alkuperäisvedos on arvossaan. Tekijän valmistamasta tai hänen hyväksymästään aikalaisvedoksesta käytetään nimitystä vintage.

Myös muut kuin kuvaajat itse ovat tuottaneet myöhempiä vedoksia. Eräiden edesmenneiden valokuvaajien perikunnat ovat valmistaneet uusia vedoksia myyntiin. Myös museot tekevät hallussaan olevista valokuvista uusia vedoksia näyttelykäyttöä varten. Tämä on perusteltua erityisesti siinä tapauksessa, että alkuperäisvedosta ei ole säilynyt tai sen kunto ei ole riittävän hyvä julkiseen esittämiseen. Olisi kuitenkin tärkeää, että museot ilmoittaisivat näyttelyissään aina selkeästi myös valokuvan vedostusvuoden kuvausvuoden lisäksi. Uustulkinnat voivat pahimmillaan hämärtää ymmärrystämme valokuvahistoriasta.

Vedoksia on myös väärennetty tietoisesti. Tunnetuimmassa tapauksessa Lewis Hinen (1974–1940) entinen avustaja valmisti hallussaan olevista negatiiveista uusia vedoksia, jotka myytiin keräilijöille harvinaisina aikalaiskappaleina.

Editiokäytäntö, eli rajattujen vedosmäärien valmistaminen, on yleistynyt valokuvataiteessa 1990-luvulla. Siinä taiteilija sitoutuu tekemään yhdestä teoksesta esimerkiksi 5 tai 8 merkittyä ja numeroitua kopiota. Näin teoksen ostaja saa, ei aivan uniikkia taideteosta, mutta kuitenkin esineen jonka harvinaisuus on taattu. Tällä on tietenkin merkitystä teoksen rahallisen arvon kannalta. Kaikki nykyvalokuvataiteilijatkaan eivät kuitenkaan noudata editiokäytäntöä. Taiteilijat saattavat myös aiheuttaa hämmennystä yleisössä merkitsemällä uusiin vedoskopioihin kuvausvuoden, mutta ei vedostusvuotta, vaikka kuvauksen ja vedostuksen välillä olisi kulunut vuosikymmeniä. Katsoja päätyy luulemaan uutta vedosta vanhemmaksi kuin se onkaan.

Vastaus alkuperäiseen kysymykseen on, että kuuluisat valokuvat ovat hyvin harvoin ainutkertaisia. Kuvia on voitu tehdä jo aikoinaan useita kappaleita. Jotkut kuvaajat (tai heidän jälkeläisensä) tosiaan myyvät teoksista myöhemmin tehtyjä uusia kopioita, mutta rajattuja editioitakin on olemassa. Joistain kuvista on kuitenkin mahdotonta tehdä enää kunnollisia kopioita, koska negatiivi ei ole säilynyt, alkuperäisiä materiaaleja ei enää ole saatavilla tai kuvan vedostustekniikka on sellainen, että sen osaaminen on lähestulkoon kadonnut.

Myöhemmin valmistetulla vedoksella voi olla omat ansionsa ja oma arvonsa, mutta se ei kuitenkaan koskaan vastaa aikalaisvedosta.

K-G Roos: Sadetakki Aaltopituus, suunnittelija Vuokko Nurmesniemi, malli Marianne Winquist. Helsinki, 1957. Digitoitu alkuperäisestä negatiivista. Suomen valokuvataiteen museo.

Näyttelyä K-G Roos - Mafia, Marimekko, Mannerheim 1.2 - 29.4.2012 varten teetimme uusia vedoksia valokuvaaja K-G Roosin Marimekolle kuvaamista muotikuvista, koska näistä 1950-luvun tilaustöistä on säilynyt vedoksina Suomen valokuvataiteen museon kokoelmiin kuuluvassa kuvaajan arkistossa vain muutamia. Uudet tulosteet tehtiin alkuperäisistä negatiiveista ja dioista digitoiduista tiedostoista. Muilta osin lähes kaikki näyttelyn vedokset ovat alkuperäisiä. Uusien vedosten yhteydessä on ilmoitettu kaksi vuosilukua, esim. 1957 / 2012. Ensimmäinen luku kertoo kuvausvuoden, jälkimmäinen kuvan vedostusvuoden.

Kommentoi tätä kysymystä

Kysy oma kysymys

Tulosta tämä kysymys

Kysymyksiä kuvina

Ladataan kuvia