Kiitos kysymyksestäsi!

Kiertäviä kuvaajia ja kyläkuvaajia toimi Suomessa jo 1800-luvun puolella, ja potretin saattoi saada mukaansa hyvinkin nopeasti riippuen kuvaajan käyttämästä menetelmästä. 

Kuten Maria Faarinen jo aiemmin julkaistussa kysymyksessä kiertävistä valokuvaajista toteaa, kiertelevät kuvaajat toimivat yleensä pienehköllä alueella, jossa saattoivat liikkua polkupyörällä tai jalan kuvausvälineistön kanssa. He olivat usein puoliammattilaisia tai moniosaajia, joille valokuvaus oli yksi ansaintatapa muun ohella. Valitettavasti heidän toiminnastaan on olemassa vain vähän dokumentteja. Kuvaajat saattoivat käydä kierroksellaan, kehittää kertyneet negatiivit kotonaan ja jakaa valmiit kuvat asiakkailleen seuraavilla kierroksilla. Toki myös postin palveluksia voitiin hyödyntää.

Laajemmilla alueilla kierrelleillä kuvaajilla on saattanut olla myös kehitystarpeita mukanaan. I.K. Inha, joka ei ottanut potretteja turuilla ja toreilla vaan kuvasi maisemia itäiseen ja pohjoiseen Suomeen ulottuneilla kuvausmatkoillaan 1890-luvulla, kertoo kirjoituksessaan "Valokuvaus matkoilla" (1896) kehitystarpeistostaan. Hän punnitsi jo kotona tarvittavat kemikaalit pieniin annospusseihin, ja pakkasi lisäksi vaa'an, pätkän punaista kangasta, pari vannaa ja pulloa. Kehityksen hän suoritti punaisesta kankaasta ja kynttilästä rakentamansa lyhdyn avulla milloin missäkin riihessä tai saunassa.

Kiertävien kuvaajien joukkoon kuului jo 1880-luvulta alkaen myös niin sanottuja "pikakuvaajia". He kuvasivat metallilevylle vedostettuja ferrotyyppejä. Nämä kuvat asiakas sai käteensä viidessä minuutissa. Menetelmä pysyi suosittuna aina 1930-luvulle saakka erityisesti syrjäisemmillä seuduilla. Ferrotypiaa kutsuttiin amerikkalaiseksi pikavalokuvaukseksi, koska menetelmä oli Yhdysvalloissa saavuttanut suuren suosion. Tekniikasta on kysytty aiemminkin.

Mainittakoon vielä toinenkin, joskin harvinaisempi, torikuvaajien käyttämä tapa jolla potretin sai mukaansa saman tien. Esimerkiksi Rovaniemen torilla vuosikymmenet 1930-luvulta alkaen kuvannut Valto Pernu kuvasi filmin sijasta suoraan valokuvapaperille kaksivaiheisella menetelmällä. Pernu oli rakentanut kameransa jatkeeksi suuren valotiiviin laatikon, jonka sisällä tapahtui kehitysprosessin pimiötä vaativa alkuosa. Paperinegatiivi piti kuvata uudestaan, ja toistaa kehitysprosessi, ennen kuin päästiin tarkastelemaan positiivikuvaa. 

Lähteitä:
Valto Pernu - pohjoisen valokuvaaja. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 11, 2006.
I.K. Inha: Valokuvaus matkoilla. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1896. Julkaistu kirjassa Valokuvan taide - suomalainen valokuva 1842-1992. VB-valokuvakeskuksen julkaisuja 2 / SKS:n toimituksia 539, 1992.