Kiiltäväpintaiset valokuvat tulivat markkinoille oikestaan ennen mattapintaisia. Ensimmäinen laajemmalle levinnyt valokuvatyyppi, eli dagurreotyypit, valmistettiin vahvasti heijastavalle metallipinnalle ja varsinaisen kuvan näkee vain tietyistä kulmista tarkastelemalla. Paperille vedostettavissa menetelmissä oli jo varhain mahdollista saavuttaa joko matta- tai kiiltävä pinta. Efekti riippuu sekä menetelmästä että materiaalista, jolle valokuva valmistetaan.

Esimerkiksi 1870-luvulta 1900-luvun alkuun asti yleiset kollodiumvedokset tehtiin usein hyvin kiiltäviksi. Jossain vaiheessa kiiltävyys alkoi yhdistyä massatuotettuun kuvaan, minkä seurauksena varhaiset valokuvataiteilijat tavoittelivat siitä poikennutta mattapintaa. Ohessa on sitaatti suomalaisen piktorialismin suurmieheltä Daniel Nybliniltä, jossa hän soimaa valokuvaajia ainaisista kiiltävistä, suoraan pakkauksesta käyttövalmiille aristopaperille tehdyistä vedoksista:

"Vedosta kuvasi itse ja äläkä jämähdä vain aristo-paperin käyttämiseen, kyllästy vihdoin sen ainaisesti kiiltävään pintaan!"

Kiiltävyys on siis oikeastaan aina ollut mahdollinen tyylikeino, josta on vuosien saatossa ehditty olla jo montaa eri mieltä.