Päivittäistä tyypillistä asiakastöiden määrää on vaikea arvioida, mutta se on voinut olla paikasta riippuen alle kymmenestä useaan kymmeneen. Lisäksi liikkeiden arkeen kuului muotokuvaus, valokuvausvälineiden ja materiaalien myynti ja harrastajien neuvominen niiden käytössä.

Valokuvien vedostus ja filmien kehitys oli vielä 1950-luvulla käsityötä. Vaiheiden nopeus riippui liikkeen koosta eli siitä, oliko sillä erikseen laboratoriohenkilökuntaa vai pyörittikö yksi henkilö koko toimintaa itsekseen. Pienemmissä kaupungeissa liikkeet ja asiakaskunnat olivat yleensä pienempiä kuin pääkaupungissa, mutta silti volyymi saattoi toki vaihdella.

Lisäksi tässä vaiheessa käytössä oli vielä monenlaisia negatiivimateriaaleja: rullafilmiäkin oli, mutta moni suosi vielä pakkafilmiä tai lasilevyjä. Lisäksi liikkeellä oli erikokoisia kameroita, joihin sopivat erikokoiset filmit. 6x6 ja 9x6 cm olivat melko yleisiä ruutukokoja, mutta myös paljon pienempiä filmikokoja käytettiin. Kehitettävä materiaali oli siis monimuotoisempaa kuin esimerkiksi ennen digikuvan tuomaa murrosta 1990-luvulla, jota hallitsi värillinen kinofilmi. Värikuva oli 1950-luvulla vielä poikkeus harrastajien käytössä, vaikka väridiafilmiä olikin saatavilla.

Sanomalehti-ilmoituksissa asiakkaiden filmien kehitystä ja vedostusta mainostettiin nimellä "amatöörityöt", ja useimmiten niitä luvattiin tehdä "nopeasti ja huolella", joten tarkempi työtahti jää epäselväksi.  Vuonna 1932 raumalainen Berglundin kuvaamo ilmoitti, että heillä "Amatöörityöt tehdään päivän kuluessa (kehitetään, kopioidaan)". Vuonna 1938 jyväskyläläinen Kansan valokuvaamo lupasi valmista kolmessa tunnissa.

Imatralaisesta Kosken kuvaamosta kertovassa kirjassa ”Onks muuten vilmii? Kosken kuvaamo 1951-2001” on pari mainintaa asiakastöiden kehittämisestä 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa.
Sivulla 14 Sirkka Gulin muistelee: ”Kuvien valmistus oli käsityötä alusta loppuun. Pimiössä valmistettiin niin ammatti- kuin harrastajakuvatkin.” (…) ”Myös harrastajien filmirullat numeroitiin ennen kuin ne kehitettiin. Filmit etenivät kuvan valmistuksessa koko ajan samassa järjestyksessä. Kuoren päälle merkittiin asiakkaan nimi, filmirullan numero, kappalemäärä ja hinta.” Sivulla 32 kehitysprosessia kuvaillaan tarkemmin. Siinä mainitaan, että jopa noin viisikymmentä filmiä mahtui kehitystankkiin yhdellä kertaa. Silti kuvat olivat valmiina asiakkaalle vasta kahden päivän kuluttua.

Automatisoitumista tai koneellistumista asiakastöiden kehitysprosessissa alkoi tapahtua vähitellen vasta 1960- 1970-luvuilla. Silloinkin filmit usein joko valmistettiin käsin tai lähetettiin pienemmistä liikkeistä kehitettäväksi suuriin laboratorioihin.